Olen siis tullut äidiksi 15-vuotiaana. Ajauduin murros- ja teini-iässä vähän epämääräisiin piireihin ja luulin todellakin 14-vuotiaana löytäneeni elämäni rakkauden, ihmisen, jonka kanssa menen vielä naimisiin ja vanhenen. No joo, 14-vuotiaan arvostelukyky ei todellakaan ole aikuisen tasolla, vaikka silloin teininä siltä saattoi tuntuakin. Tulin siis raskaaksi ja päätimme pitää lapsen. Vanhemmilleni kertominen oli todella pelottavaa ja kyllä siitä melkoinen konflikti syntyikin. Äiti kuitenkin ymmärsi pian, ettei mahda tilanteelle mitään, ketäänhän ei voi pakottaa aborttiin ja ennen lapsen syntymää vanhempani hyväksyivät tilanteen joten kuten ja olivat tukenani. Jo ennen raskautta parisuhteeni oli myrskyisä, eikä se siitä mitenkään parantunut, päin vastoin. Erottiin ja oltiin yhdessä, on-off, kuten teini-ikäiset tekevät, sillä erotuksella, että olimme myös vanhempia.
Lapsen isällä oli erittäin ongelmallinen tausta, eikä tilanne tosiaan helpottunut lapsen syntyessä. Pyrin kuitenkin parhaani mukaan turvaamaan vauvan arjen ja ympäristön, ja olimmekin enimmäkseen vanhempieni luona. En halua nyt enempää mennä yksityiskohtiin, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen muutin lapsen kanssa omaan asuntoon ollessani vähän vaille 18v. ja lapsen ollessa 2,5v. Samaan aikaan erosimme lapsen isän kanssa, hain ja pääsin opiskelemaan ja lapsi meni hoitoon. Kesät olin töissä, muuten opiskelin.
Täysi-ikäisyyteen päästyäni seurasi villimpi meno-vaihe, jota ei onneksi kestänyt kauaa. Arki oli hyvin raskasta, koska hoidin lapsen ja kodin 100% yksin. Muut kaverit ajoivat ajokortin, minulla ei ollut varaa. Muut asuivat vanhemmillaan ja kesätyörahat menivät shoppailuun ja ilonpitoon. Elämä on ihan erilaista, kun on vastuussa toisesta ihmisestä. Ystäväni miettivät kaikessa rauhassa mitä haluavat tehdä "isona", kaikki ovet olivat auki. Minä taas menin opiskelemaan sinne, mistä tiesin valmistuvani nopeasti ja saavani varmasti töitä.
Oltuamme jonkin aikaa kahdestaan, löysin nykyisen mieheni. Meillä on aina ollut ihana parisuhde ja mies tukee minua kaikessa. Olemme olleet nyt yhdessä yli kuusi vuotta.
Lapsi itse ei ole ihmetellyt nuorta ikääni. Muut alkoivat ihmetellä sitä oikeastaan vasta koulun alettua, kun kaverit kysyi, et olenko sisko vai äiti. Olen jutellut lapseni kanssa rehellisesti valinnoistani ja niiden seurauksista, painottanut, että ensin täytyy hoitaa koulut, hankkia työpaikka ja olla vakaassa parisuhteessa, sellaiseen tilanteeseen lapsen on hyvä syntyä, oli äiti sitten minkä ikäinen hyvänsä. Lapsi tietää, että en ole katunut hänen saamistaan hetkeäkään, mutta olen elänyt hyvin rankan teini-iän äitinä, kun muut ovat miettineet, että mitä laittaisi tänään päälle ja ihastuksiaan, niin minä olen vaihtanut vaippoja ja toivonut, että vauva ei heräilisi yöllä hirveästi.
Olemme tulleet yhdessä pitkän matkan, lapseni ja minä, ja nyt asiat ovat ihan mallillaan, olleet jo oikeastaan siitä asti, kun löysin nykyisen mieheni. Elämme mielestäni ihan samanlaista arkea, kuin missä tahansa muussakin perheessä.
Ikäni ja valintani herättävät ventovieraissa valtavasti uteliaisuutta. Absurdit tilanteet kuuluvat arkeeni, kuten lapseni opettajan tapaamisessa teini-iän vaiheideni ja parisuhteeni läpikäynti, kosmetologin kyselyt lasteni isistä ja kenen kanssa olen yhdessä yms. Se tuntuu välillä todella kiusalliselta, yrittäkääpä miettiä omalle kohdallenne, kun kerrotte vieraalle ihmiselle, että teillä on kaksi lasta, niin lähes aina kysytään "onko heillä sama isä?", "oletko vielä yhdessä isän kanssa?". Olen todella huono sanomaan vastaan ja suoraan asioita, joten nykyään en kerrokaan itsestäni niin paljoa. Ei siksi, että häpeäisin valintojani, vaan siksi, etten jaksa käydä niitä läpi vieraiden kanssa uudelleen ja uudelleen.
 |
| kuva lainattu |
Haluan painottaa sitä, että mielestäni alaikäinen ei ole sopiva äidiksi. En laittanut tarkoituksella 'teini-ikäinen', koska esimerkiksi 19-vuotias on jo ihan eri asia, kuin 15-vuotias. Teini-ikäinen on hyvin itsekäs olento ja niin kuuluu ollakin, ajatella omaa hyvinvointia ja hauskan pitoa, omia kavereita, omaa tulevaisuutta. Henkinen sopeutuminen on ollutkin kaikkein raskainta, mutta olen mielestäni selvinnyt siitä kaiken kaikkiaan hyvin ja haluan loppuun sanoa, että lapseltani ei ole koskaan puuttunut mitään. Meillä on aina ollut koti, yleensä aika siistikin, olen huolehtinut vaatetuksesta ja ruokavaliosta, lapsen elämä on ollut tasapainoinen ja oman elämäni myrskyt olen minimoinut hänen elämästään.
Joskus vähän kirpasee, kun mietin mihin suuntaan elämäni olisi mennyt ja missä olisin nyt, jos en olisi tullut äidiksi 15-vuotiaana. Jos olisin ollut päämäärätietoinen ja motivoitunut, saattaisin olla jo valmis KTM. Tai sitten elämä olisi voinut mennä ihan eri suuntaankin, koska tuon ikäisenä en todellakaan ollut motivoitunut tai päämäärätietoinen. Lapseni on kasvattanut minua ihmisenä samalla kun minä kasvatin häntä, enkä olisi sama ihminen ilman näitä tapahtumia. Nyt ainakin tiedän tasan tarkkaan mihin minusta on ja mitä minä haluan, ja olen valmis tekemään töitä ja antamaan kaikkeni saavuttaakseni unelmani. Toivon samaa kaikille lapsilleni!
 |
| kuva lainattu |
